Miksi syksyn pitää aina olla näin kauhea? Ensin 3 viikkoa kamalassa taudissa, sit reumalekurilta leikkurituomio leuan ja selän kanssa. Jos nää ei riittäny niin viime perjantaina 25.11 sain kuulla, että eno oli kuollu. Sydänkohtaus ehkä. Treenit on jääny vähälle vaikkakin olo helpottaa aina kun vaan jaksaa raahautua kentälle.

Hulan kanssa ollaan tehty messarin järkkää

1. kehä on osoittautunu ihan kamalan vaikeaksi. Hula lähtee ohjatussa niin ku lähtis ruutuun eli suoraan sivulle ja sit taas ruudussa lähtee banaanilla ja muutamaan kertaan lähteny ihan päinvastaiseen suuntaan mihin on näytetty. Kuin ihmeessä se voi olla näin vaikea? Kaket nyt menee. Välillä paremmin ja välillä niin kuin aina ennenkin.

2. kehä on ihan ok. Metallihyppy ja luoksetulo olleet ihan hienoja.

3. kehä mun mieleinen. Z toiminu, mutta oon treenannu yksin, et vaikeampi se on ku joku käskyttää! Seuruu ollu nyt tosi kivaa! Tunnari on ihanan kiva lopetus

Mä nyt yritän vetää tuota järkkää läpi ja toivon, että pää pysyy kasassa. Me mennään äitin kanssa tyhjentämään enon asuntoa ennen messaria. Siellähän sitä sit Hesassa ollaan valmiina, mutta itku silmässä.... Mä tiedän, että ajan kanssa helpottaa ja itku helpottaa ja puhdistaa. Pitänee olla itselleen kiltti ja mennä sillä mitä jaksaa!